|
|
|
Vanhempien erosta huolimatta lapselle aidosti molemmat vanhemmatLea Pulkkinen toteaa, että avioerojen ja tilastoimattomien avoerojen määrä on Suomessa kasvanut ja on nykyisin Euroopan suurimpia, minkä takia entistä harvemmat saavat kokea isän ja äidin pysyvän suhteen. Pulkkisen mukaan avioero aiheuttaa monia muutoksia lapsen elämään ja sen erityinen riski on, että äidin ja isän suhteen kariutuinen vaarantaa lapsen suhteen poissa olevaan vanhempaansa yleisemmin isään. Pulkkista lainaten elatusrästien suuri määrä - vuosi sitten puoli miljoonaa euroa - kielii pois muuttaneiden vanhempien vähäisestä huolenpidosta. Sen tilalla on lapsen suru ja kaipaus yleisimmin isää kohtaan. Usein vanhempien keskinäinen valtataistelu ja liian usein jopa taitamattomasti toimivien viranomaisten avustamana myös tuottaa edellä kuvatun tilanteen jolloin lähivanhempi pyrkii kaikin tavoin tuhoamaan lapsen suhteen etävanhempaan. Kun vanhemmat taistelevat vallasta unohtuvat lapsen edut ja jälki on pahimmillaan karmeaa etävanhemmasta vieraannuttamista.Se epäkohta, että keskustelussa, vanhemmuus määritellään kuitenkin yhä, useimmiten vain naisen tavaksi hoitaa lasta ja kasvatuskeskustelu naisen puheeksi naiselle. Tapoja hoitaa hellästi ja huolehtivasti lasta voi kuitenkin olla erilaisia, sekä miehelle tyypillisempiä että naiselle tyypillisempiä ilman että toista tulee nostaa paremmaksi. Lapselle ja myös isälle tulee antaa samanlainen mahdollisuus kasvaa lapsensa kanssa huolehtivaksi ja hoivaavaksi vanhemmaksi, mutta miehelle tyypillisellä tavalla. Jari Sinkkonen toteaa, että miehisyyteen kuuluu generatiivisia, uutta luovia ja hoivaavia eikä miehen tarvitse pukea hametta päälleen, vaikka nämä puolet olisivat etualallakin. Samoin hän toteaa kuten monet muutkin, että vaikka sovinistinen kukkoileminen on saanutkin hävitä niin kun miehekkyyteen yhdistetään vain negatiivisia määreitä, on tuhottu jotain arvokasta, jokin luonnollinen rakenne ja perusta. Voidaan jopa puhua jopa edellä kuvatusti miesmyrkyllisestä tai mieskielteisestä yhteiskunnasta jossa lapsen oikeuden kieltäminen isän vanhemmuuteen on luonnollinen seuraus sen arvoista ja asenteista. Kuitenkin kuten Hannu Säävälä, Eero Keinänen ja Jari Vainio toteavat: "Kukin toteuttaa omaa vanhemmuuttaan yksilöllisesti ja isien ja äitien vanhemmuus on myös keskimäärin erilaista. Kuitenkin isä ja äiti voivat erilaisuudessaan toimia tasavertaisesti lapsesta huolehtiessaan ja toteuttaa jaettua vanhemmuutta. Isyydellä täytyy olla elintilaa äitiyden rinnalla hyvänä vanhemmuutena. Perhe-elämä ja valitettavasti myös lapsen omat myöhemmät parisuhteen mallit rakentuvat perheen vanhempien suhteen laadulle. Parisuhteessa ja ihmissuhteissa selviämisen keinot opitaan pitkälti omilta vanhemmilta. Avioero on aina lapsen kehityksen voimakas riskitekijä, vaikka monet lapset voivatkin siitä selvitä.(Sinkkonen, Chase-Lansdale, Collins) Ero on hyvin traumaattista erityisesti lapselle ja samoin molemmille vanhemmille. Psykologit eivät turhaan puhu näissä tapauksissa ihmisen "pienestä kuolemasta". Tämän takia tätä tilannetta käytetään myös kiristämisen, vallan ja väkivallan välineenä. Kuka viimein aina kärsii siitä on lapsi. Ja mikä siinä valitettavasti liian usein siirtyy on väkivaltainen malli ratkaista asioita ja hankkia valtaa. Mitä pitäisi väkivallan sijaan oppia ovat sosiaaliset taidot selvitä ihmissuhteissa sekä kyky elää ja luoda aikuisena rakentavasti omaa perhe-elämää ja kasvattaa omia lapsia. Intensiiviseen vuorovaikutukseen perustuvan Theraplay-terapian Suomeen tuonut Lastenpsykiatri Jukka Mäkelä sanoo, että lapsi kykenee solmimaan merkittävän valikoivan suhteen kolmen-neljän aikuisen kanssa. Lapselle on hyväksi, että emoja on enemmän kuin yksi. Emoksi käy myös mies. Nämä suhteet opettavat lasta säätelemään omaa stressin hallintaansa. Mäkelä sanoo, että lasten ongelmat ovat viime vuosina kärjistyneet. Masennus, käytöshäiriöt, ylivilkkaus ja oppimishäiriöt ovat lisääntyneet. - Kyse on kulttuurissamme käynnissä olevasta, hirmuisen hälyttävästä kehityslinjasta. Lainaten lastenpsykiatri Turpeista sekä useita muita tutkimuksia voidaan todeta, että vallalla oleva äitimyytti lasten huoltajuudessa on vailla perusteita. Sekä isä, että äiti voivat imetystä lukuun ottamatta olla tasavertaisia vanhempia lapselleen. Mieluiten tietysti yhdessä, mutta myös erikseen. Isä voi luoda aivan samantyyppisen, joskus syvemmänkin kiintymyssuhteen lapseensa kuin äiti. Eräillä alueilla muun muassa Geigerin tutkimuksissa isien kyky vastata lapsensa tarpeisiin ylitti verrokkiryhmien äitien toiminnan vastaavassa tilanteessa. Kiintymyssuhteesta ei tarvitse kuitenkaan kilpailla, parasta on kun lapsella on useita kiintymyssuhteita, se on hyväksi hänelle erityisesti ristiriitatilanteissa ja itsenäistyessä jolloin hän voi säädellä paremmin kiintymystään eri ihmisiin. Pitkien kiintymyssuhteiden säilymisen tulisi olla edellä esitetysti etusijalla. Usein tähän päästäisiin tutkimusten perusteella parhaiten muun muassa niin sanotun jaetun vanhemmuuden periaatteiden mukaisesti. Myös isän puute näkyy eri tavoin, kuten väestöliiton psykologi Raisa Cacciatore toteaa, kunhan sitä vain viitsitään tai halutaan tutkia. Sekä tytöillä, että pojilla. Enemmän kuitenkin pojilla. Se näkyy poika ja tyttölapsilla eri tavoilla. Poikalapsen erityinen riski on siinä, että joko hän menettää miehisen identiteettinsä tai hän suojautuu naisten maailmaa vastaan joka yrittää tukahduttaa hänet erilaisten kaikkivoipaisuuskuvitelmien ja karrikatyyrimäisen mieheyden taakse jonka malleja esim. mediasta tai tietokonepeleistä ei tarvitse kauan etsiä. Sieltä voi poimia karrikatyyrimieheyden huonoimmat piirteet: Kovuuden, tunteettomuuden ja aggressivisuuden jopa väkivallan. Silloin ei ole mikään ihme, että esim. Sinkkosen mukaan yksinhuoltajaäidin pojalla voi olla kahdeksankertainen riski syyllistyä karrikatyyrimiehen persoonaan kuuluviin rikoksiin kuten väkivaltaan. Useissa tutkimuksissa on toistettu sama tutkimustulos, että aikuisiällä hyvin elämässä selvinneillä lapsilla on ollut oman kertomansa mukaan hyvä suhde isäänsä ja äitiinsä. On osoitettu kiistatta usein eri tutkimuksin, että samaa sukupuolta oleva vanhempi on merkityksellisempi lapselle erityisesti latenssi-iän kehitysvaiheessa. Muun muassa Kärkkäisen, Pulkkisen ja Warshakin mukaan heikoimmin elämässään selviytyneillä on useimmin huono lapsi-vanhempisuhde erityisesti samaa sukupuolta olevaan vanhempaansa tai se puuttuu kokonaan ja toiseksi huonoimmin selviytyneillä huono suhde vastakkaista sukupuolta edustavaan vanhempaan. Kun isät ovat selkeästi tulleet hoivaaviksi vanhemmiksi lasten varhaislapsuudessa ja muodostuneet molemminpuoleisessa kiintymyssuhteessa (attacment / bonding suhteissaan) molemmin puolin hyvin tärkeiksi toisilleen ei lapselta, (mutta toki ei myöskään aikuiselta) saa riistää tätä kiintymyssuhdetta ja voidaan väittää aikaisempaan perustuen, että jos lapsi joutuu käytännössä menettämään toisen hänelle hyvin rakkaan kiintymyksen kohteensa ja vanhempansa on se lapsen kehityksen voimakas riskitekijä ja törkeää väkivaltaa lasta kohtaan. Lainaten Mirja Pyykön"JOS"-ohjelmassa1 esiintynyttä väestöliiton perhe-asiantuntijaa Markovaa voidaan myös todeta että Suomessa maan tapana vallitsevan lainsäädännön (LHL 361/1983, LHA 556/1994, LSL 683/1983, LSA 1010/1983, HtpA 729/1996, Lapsen oikeuksien sopimus SopS 60/1983, Euroopan Neuvoston ihmisoikeussopimus) kanssa ristiriidassa oleva periaate naisten, äitien ylivertaisuudesta eron jälkeisinä huoltajina on myös paitsi lasten kannalta kestämätön tilanne, niin erityisesti yhteiskunnan rakenteellista väkivaltaa miehiä, isiä kohtaan sekä, surullista kyllä, myös usein käytetty lapselle tuhoisa väkivallan muoto naisten taholta miehiä kohtaan parisuhteen kriisitilanteessa. Kuten ruotsalaistutkija Öberg toteaa: Eron puolisosta ei tule tarkoittaa lapsen eroa vanhemmasta tai vanhemman eroa lapsesta13. Tämän tilanteen tulee muuttua. Voidaan jopa väittää, että yhteiskunnassa on vallalla jonkinlainen mies- ja isävihamielinen tai Väestöliiton lapsi- ja perhe-asiantuntijaa Raisa Cacciatorea lainaten "miesmyrkyllinen" ilmapiiri joka johtaa miehen ja isyyden arvon kieltämiseen ja estää rakentavaa keskustelua vanhemmuudesta, isyydestä ja äitiydestä. Todellisuus on tällä hetkellä lapsen, lapsen kiintymyssuhteiden ja isän näkökulmasta katsoen karmaisevaa, vaikka meillä on sekä lainsäädäntö, että sosiaalitoimen omat ohjeistot takaamaan lapsen etu erotilanteissa siitä lähtökohdasta, että vanhemmat ovat lain mukaan tasa-arvoisia huoltajina suhteessa lapseen. Laki korostaa vanhempien tasa-arvoisuutta ja sosiaalitoimen ohjeet käsittävät muun muassa lausuman siitä että sosiaalitoimen selvityksissä molempien vanhempien kohtelun tulisi olla tasa-arvoista lähtökohdiltaan ja muun muassa erilaisten selvitysryhmien koostamisessa tulisi käyttää sekä miehiä että naisia. Lainaten isätoimikunnan mietintöä voidaan todeta, että: mikäli yksilöiden oikeuksien turvaaminen yleisen yhteiskuntapolitiikan tasolla nähdään perheiden pysyvyyttä tärkeämpänä asiana, tulee tasa-arvo- ja perhepolitiikan tavoitteita ja painotuksia suunnata uudelleen niin, että pystyttään nykyistä paremmin turvaamaan lasten kiintymyssuhteiden säilyminen sekä naisten että miesten tasavertaiset mahdollisuudet vanhemmuuteen ja läheisiin suhteisiin lastensa kanssa parisuhteiden muutoksista riippumatta. On mielenkiintoista, että samaan aikaan kun on ymmärretty ja korostetaan lapsen pitkien kiintymyssuhteiden tärkeyttä lapsen terveen kasvun ja kehityksen pohjana ja isien kiintymyssuhteet lapsiinsa ovat yhä läheisempiä kuin koskaan aikaisemmin historiassa yhteiskunnan toimenpiteet erottavat isän jopa aikaisempaa useammin lapsestaan. Mikä jää useimmiten jäljelle on lapsen tai lapsien suru isäänsä ja isän lastaan tai lapsiaan kohtaan. Samalla lapsen elämään, kasvuun ja kehitykseen kasataan voimakkaita riskitekijöitä. Yksinhuoltajuus tai yhteishuoltajuudessa lähivanhemmuus, joka käytännössä vastaa Suomessa yksinhuoltajuutta myös helposti altistaa erityisesti äitejä, mutta varmasti myös isiä joko paineiden alla huolehtimaan puutteellisesti tai vastaavasti sitomaan lapsiaan ja hakemaan heistä myös korvaajaa hajonneelle parisuhteen tunnetyhjiölle mikä voi vahingoittaa lasta. Denoy ja Schalin toteavat, että pahimmillaan äiti kasvattaa poikalapsestaan tai isä tyttölapsestaan itselleen puolison korvikkeen joka muodostaa psyykkistä insestisuhdetta lähellä olevan rakennelman ja vahingoittaa lasta syvästi. Jo Winnicott 1964 puhui siitä, kuinka kaksi vanhempaa tasoittaa ja turvaa lapsen tervettä kasvua ja kehitystä. Asiasta ovat puhuneet myös muut, kuten lastenpsykiatri Turpeinen. Se on asia mistä ei ehkä tarkoituksellisesti puhuta vain yksilön arvoja ja valitettavasti yksilön arvoista lähinnä naisten määrittämiä arvoja korostavassa maassamme. Äitien ongelmana esimerkiksi poikalapsilla voi olla myös joko pojan mieheyden tukahduttaminen ja pojan vääränlaiseen naisistumiseen. Se voi johtaa aikuisiän mielenterveyden ongelmiin, epäitsenäisyyteen, riippuvuuksiin tai oman hylätyksi tulemisen kokemuksen toistamista yhä uudelleen myös aikuisena omassa parisuhteessa. Kuten Pulkkinen toteaa: Aikuisiän hyvän sosiaalisen toimintakyvyn kannalta kehitystausta sisälsi lapsuusiässä omaksuttuja sosiaalisia taitoja ottaa toiset huomioon. Keskeisiksi myönteistä kehitystä tukeviksi kasvuolojen piirteiksi todettiin vanhempien hyvä keskinäinen suhde, erityisesti lapsen hyvä suhde isäänsä ja äidin huolehtivuus ja kannustavuus sekä kielteinen suhde väkivaltaan ja ruumiilliseen kuritukseen. Ne luovat lapsilähtöistä kasvatusilmapiiriä. |
|
Yhteydenotot: admin@perheneuvola.net